PÄIHTYNYT LUONNOSTA – REPOVEDEN KANSALLISPUISTO 2/5

Julkaistu 19.05.2016 - 938 päivää sitten

Ajatuksiani Repoveden kansallispuistosta, osa 2/5

Miten nauttisin päihteeni?

Kaupunkilaisena halusin saada nauttia raikkaasta ilmasta, kauniista maisemasta, päästä kauas liikenteen ja ihmisten aiheuttamasta metelistä, saasteista ja äänistä, vältellä parhaani mukaan kohtaamisia muiden ihmisten kanssa, kadottaa silmistäni ankean harmaat ja masentavat betonirakennelmat, mutta ennen kaikkea halusin päästä eroon siitä kiireestä ja stressistä, jota kaupungin sykkeessä eläminen asukkailleen tuottaa. Elämä Lahdessa antaa, mutta se myös ottaa. Matkani tarkoituksena ei ollut vain päästä eroon asioista, sillä luopumisen sijaan toivoin myös saavani paljon: valmistaa ja nauttia evääni nuotiolla, astua asfaltin sijaan maa-ainekselle, katsoa metsää puilta, kuunnella tuulen suhinaa ja metsäneläinten keskustelua, katsoa tunnistaisinko järven pintakalvosta heijastuvan retkeilijän omakuvan, pohtia kuinka puroissa virtaavat vedet mahdollistavat uuden elämän syntymisen ympärilleen ja ymmärtää, että jokainen kaatunut ja maatuva puuvanhus on korvaamaton koti luontoäidin pienimmille suojateille, kunnes se palaa ravinteina maaperään osaksi päättymätöntä kiertokulkua. Mahdoinko odottaa liikaa?

Lapinsalmen pysäköintialueelta oli ensimmäiselle nähtävyydelle taivallettavaa 600 metriä. Riippusillan avulla ylitetään salmi, jossa Kapiaveden ja Repoveden vesialueet kohtaavat. Tämä oli paikka, jossa halusin ottaa retkeni toisen valokuvan. Sen toteuttamiseksi joutuisin hetken odottamaan, sillä siltaa suositellaan käytettäväksi yksi kerrallaan, ja koska retkeilijöitä oli perässäni useita. Huomasin itsessäni kasvavan närkästyksen siitä, etten ollut vielä päässyt eroon kohtaamisista muiden ihmisten kanssa, siitähän tulin luopumaan. Stressi ei selvästikään ollut vielä ehtinyt poistumaan minusta. Silta tyhjeni, sain kuvan otettua, oli aika jatkaa matkaa.

Häiriökäyttäytyminen ei kuulu luontoon

En päässyt puusta pitkälle kun havahduin voimakkaisiin ääniin. Ne vaikuttivat tulevan samaisesta suunnasta, jonne olin kulkemassa. Katajavuoren huipulle olisi matkaa 800 metriä. Kunhan kenelläkään ei vain olisi mitään hätää, tuumasin – mitä vielä, huipun keskivaiheilla nousua tekemässä oli muutaman aikuisen ja useamman lapsen ryhmä, joiden mielestä erittäin kovaääninen puhetapa lienee kuulijalle helpommin vastaanotettavissa. Perinteinen suomalainen tapa siis, jota noudatetaan myös ulkomailla; jos vastapuoli ei ymmärrä sanomaasi, toistat samaisen, mutta vain kuuluvammin. On erinomaista ja suositeltavaa, että lapset tuodaan luontoon, mutta tässä kohdin vanhemman ihmisen vastuu luonnon kunnioittamisessa sekä käytöstapojen opettamisesta korostuu. Käytöstapoja on tosin vaikea opettaa, jos aikuinen omalla esimerkillään saa äänensä kantamaan useiden satojen metrien matkalle. Ihmisten on hyvä muistaa, että me vierailemme toisten kodissa. Kanssaihmisten luontokokemuksen kunnioittamisen lisäksi on tärkeää kunnioittaa myös metsäneläinten rauhaa, jotta me ihmiset saamme jatkossakin nauttia heidän läsnäolostaan. Ryhmän kakofoniasta saattoi erottaa kaikki äänialat sopraanosta baritoniin. Kuulin heidän aikeensa suunnata samaan suuntaan kuin minne itse olin matkalla, joten halusin päästä ohittamaan heidät mahdollisimman pian.

Näin alkoi reipas pakomatkani kohti Kuutinkanavaa.

Teemu Häyrinen