PÄIHTYNYT LUONNOSTA – REPOVEDEN KANSALLISPUISTO 3/5

Julkaistu 24.05.2016 - 514 päivää sitten

Ajatuksiani Repoveden kansallispuistosta, osa 3/5

Melukylän lapset?

Ei minulla olisi mitään hätää, olenhan kuntoillut sen verran viime aikoina, ettei minulle yksilönä pitäisi olla temppu eikä mikään karistaa kannoillani kulkevaa isoa ryhmää liikkuu. Matkaa seuraavalle opastustaululle oli 1,1 kilometriä, siellä reitit risteävät – pääsisinkö pahasta?

Laskeuduin Katajavuorelta Katajajärven rantaan. Rantaviivaa kulkiessani huomasin, etten katsonut enää taakseni vaan keskityin ihailemaan, kuinka aurinko taittoi säteitään vedestä. Harmittaa etten ottanut valokuvaa kivenlohkareista, joiden päälle istahdin lyhyttä taukoa viettämään. Vaikutti kuin kivet tarkoituksella muodostaisivat ympyränmuotoisen alueen keskelleen, kuin pienimuotoisen amfiteatterin tai vastaavan paikan, jossa esi-isämme saattoivat pitää palvontamenojaan. Ehkei näin, mutta paikan kauneuden puolesta se sopisi tarkoitukseen mainiosti. Muutaman askeleen päässä seisoi kyltti, jossa kerrottiin kyseisen järven erikoispiirteistä enemmänkin; järven pohjaan on aikojen saatossa kerrostunut huomattava määrä siitepölyä. Vaikka syy tälle on tiedossa, niin mielikuvituksen voi antaa myös muodostaa tapahtuneesta kuvan. Ystäväni arvelisi, että järvenhenki lienee leiponut ja hieronut jauhoisia käsiään järven yllä. Vastaavasti kivien sijoittelu voisi alkujaan olla peikkojen tekosia?

Hiljaisuus rikkoutui, joten muistin samalla hetkellä miksei taukoa olisi kannattanut pitää. Miten ihmeessä kyseinen ryhmä saavutti minut niin nopeasti? Ei sen pitänyt olla mahdollista, olivathan ryhmän nuorimmat jäsenet vain muutaman vuoden ikäisiä. Eikö tämä loppuisi koskaan? Huomasin katsovani karttaa turhautuneena, matkaa opastustaululle olisi vielä 400 metriä. Taulun kohdalla risteävät reitit antaisi ryhmälle mahdollisuuden palata takaisin Lapinsalmen pysäköintialueelle. Ryhmästä muistui mieleeni Melukylän lapset – erään riihimäkeläisen päiväkodin kokopäiväryhmä, joka tuolla nimellä tunnetaan. Päiväkodin verkkosivuilla ryhmän mottona mainitaankin seuraavaa: “Tuolta mummon aitan alta, koivun luota vasemmalta, herää pikkuinen siilin poikanen.” Ei tullut mummon aitta vastaan kansallispuistossa, mutta siili heräsi aivan varmasti, sen voin taata! Olisiko Melukylän väki tullut Repovedelle retkeilemään, tuumasin. Ei, en koskaan ole vieraillut päiväkodissa tai tavannut kyseistä ryhmää. Mistä lie tulikaan harmiton ajatusleikki mieleeni. Olin oikeassa ryhmän reittivalinnasta, sillä kyseisen opastustaulun jälkeen en heistä enää kuullut.

Ihmisten seurassa voisi sittenkin olla mukavaa

Sen sijaan samaisella opastustaululla tapasin ryhmän muita ensikertalaisia. He kysyivät minulta suunnasta Kuutinkanavalle ja sitä, olinko käynyt siellä aiemmin? En ollut, vastasin, mutta suunta olisi oikea. Ryhmässä oli kuusi henkeä, iältään minua vanhempia, arvelen olleen kuusissakymmenissä. Vaikka aiemmin tapaamastani porukasta ajattelin, että ryhmä liikkuu yksilöä hitaammin, niin tällä kertaa ajattelin jättäytyä heidän taakseen odottamaan, sillä matkavauhtinsa vaikutti olevan kiitettävää tasoa enkä halunnut jakaa luontokokemustani heidän kanssaan.

Seuraavalle nuotiopaikalle olisi matkaa tasan kilometri, reitin seuratessa edelleen järven kaunista rantaviivaa. Ajatus eväiden valmistamisesta ja nauttimisesta avotulella ja rantamaisemissa oli jotain, jota en halunnut jättää väliin. Odotin opasteiden luona, että edellä mainittu ryhmä on saavuttanut riittävän välimatkan minuun. Olin arvioinut ryhmän vauhdin kuitenkin väärin, joten jouduin ohittamaan heidät ennen taukopaikkaa. Nuotiopaikalle saavutaan pitkospuita pitkin. Sateen jälkeen ne osaavat olla petollisen liukkaita myös kengillä, jotka pitävät erinomaisesti liukkaalla kalliolla. Tämän huomasin ensimmäisten askelten kohdalla. Onneksi en telonut nilkkaani liukastuessa pitkospuun päältä. Matka sai jatkua. Nuotiopaikalla taukoaan oli viettämässä vanhempi pariskunta. He olivat tehneet tulen, joten se vaiva säästyi minulta. En tosin tiedä, voiko sitä vaivaksi sanoa, sillä nuotion tekeminen on mukavaa puuhaa. Kysyin josko saisin liittyä seuraan. Vaikka tarkoituksenani olikin välttää kanssaihmisiä, niin olen erittäin tyytyväinen siihen, että tapasin nämä toisiinsa selvästikin rakastuneet, kohteliaat ja avuliaat lappeenrantalaiset. Evääksi olin varannut mustapippuri-merisuola broilerinakkeja. Nakkien kypsentymistä odotellessa nautin kaksi palaa kauraleipää, jotka olin päällystänyt tuorejuustolla, kermajuustolla, porosalamilla, kurkulla ja tomaatilla. Näiden kyytipojaksi nautin kaksi kuppia pannukahvia. Herahtaa vesi kielelle vieläkin, kun ajattelen tuota hetkeä.

Skumppaa ja italialaista espressoa

Hieman aiemmin ohittamani ryhmä saapui myös viettämään taukoaan samaiselle nuotiopaikalle. Heidän saapumisensa paikalle kesti yllättävän kauan, sillä olin jo miltei ehtinyt syödä evääni. Kuudesta kolme oli miehiä. En osaa sanoa millaiset suhteet heillä toisiinsa oli, mutta hyvin he tulivat keskenään toimeen. Ainoastaan yksi oli onnettoman näköinen, liekö ryhmän jäsenistä juuri se nainen, jonka jalka oli kuuleman mukaan kipeytynyt matkan aikana. Kansallispuistosta on mahdollista vuokrata mökki. Ryhmä oli kertomansa mukaan matkalla viettämään vappuaan juurikin tuollaiseen yleellisyyteen. Mökki-illasta tulisi varmastikin hilpeä, sillä eräs ryhmän jäsenistä oli varannut reppuunsa useamman pullon skumppaa. Ehkä matkan taittaminen heidän osaltaan oli hidastunut juurikin tuon iloliemen vaikutuksesta eikä kipeän jalan, huomasin pohtivani.

Tämän kuuden hengen ryhmäläisten kahvihammasta kolotti. Heillä oli joukossaan “matkanjohtaja”, joka esitteli meille nuotiopiiriläisille kanadalaisen innovaation, joka tulisi mullistamaan eräolosuhteissa tapahtuvan kahvihetken. Nokipannuni ei olisi mitään AeroPressin rinnalla! Ulkonäöltään aparaatti muistutti lähinnä peniksenkehitintä (olen nähnyt moisia mainostettavan) eikä siinä sopinut valmistaa mitä tahansa kahvilaatua – ei ainakaan matkanjohtajan mielestä. Tätä varten hän oli tilannut verkkokaupasta aitoa italialaista espressoa. Ja jotta kahvi olisi täydellistä, niin tulta oli syytä kohentaa varta vasten mukaan tuoduilla, höylätyillä puukalikoilla. Luit aivan oikein: höylättyä sen olla pitää! Minua miltei hävetti kupissani makaava pannukarkea tumma Presidentti. Kokonaisuus oli meistä jokaisesta hauskaa, joten vitsailimme asiasta. Älkää käsittäkö väärin, emme pilkanneet häntä. Matkanjohtajan kahvihetkestä oli tuleva spektaakkeli, kuten hän itse asian ilmaisi. Tämä kuuden hengen porukka oli oikein mukavaa seuraa. Lappeenrantalaiset jatkoivat matkaansa ensimmäisinä, minä hetken kuluttua heidän jälkeensä. Emme tienneet vielä tuolloin, mutta kohtaisin pariskunnan pian uudestaan.

Vesi synnyttää ja ylläpitää elämää

Nostin repun selkään, toivottelin kuusikolle hyvää vappua ja jatkoin matkaani kohti kanavaa, jonne matkaa oli enää reilu kilometri. En päässyt kovinkaan kauas, kun oli aika pysähtyä – tämä metsä oli oikea aarreaitta sielulleni! Jalkojeni juuressa virtasi puro, joka oli juuri sellainen, jonka toivoin näkeväni ja josta kerroin Päihtynyt luonnosta -blogini toisessa osassa. Purossa virtaavat vedet toden totta synnyttäisivät elämää ympärilleen! Tällaiset asiat saattaa huomata ja ymmärtää, kun pysähtyy ja antaa ajatuksilleen hetken aikaa. Tämän elämänlähteen kokemisessa saisin käyttää näkö-, kuulo- ja hajuaistini lisäksi myös makuaistia. Puron varrella oli pieni alue, johon auringon säteet saattoivat puiden lomasta pilkistää. Siinä hetkessä ja näkymässä oli jotakin hengellistä. Join purosta ja pesin sen vedellä kasvoni.

Eikö Suomen luonto olekin ainutlaatuinen ja upea?

Puhdas vesi on ihmisten elinehto. Tämä kohtaaminen sai ajattelemaan sitä, kuinka onnekkaita me suomalaiset olemme. Harvassa paikassa maailmassa vesi on niin puhdasta, että sitä saattaa juoda suoraan luonnosta sen virtauspaikalla. Asia jota tulee arvostaa ja jota meidän kenenkään ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä.

Do you wanna get high? Matkani seuraavassa osassa vien lukijat Kuutinkanavan kautta Mustalamminvuoren huikean kauniille näköalatornille.

nimmari

Teemu Häyrinen