PÄIHTYNYT LUONNOSTA – REPOVEDEN KANSALLISPUISTO 5/5

Julkaistu 26.05.2016 - 565 päivää sitten

Ajatuksiani Repoveden kansallispuistosta, osa 5/5

Kiertotalous kunniaan

Seuraavan pysähdyksen tekisin kuuden kilometrin päässä Olhavanvuoren juurelta. Nuotiopaikkaa vesistön äärellä en sivuuttaisi, varsinkaan kun se ei poikkeaisi kuin 400 metriä lyhyemmästä reitistä. Määkijällä on nuotiopaikan lisäksi puuvaja, kuivakäymälä ja varauskota telttaa tasokkaampaa majoitusta kaipaaville. Kahden tunnin kuluttua saavuin perille.

Me suomalaiset viihdymme saunan ohella luonnossa ja etenkin veden äärellä. Aina parempi, jos sen voi tehdä alastomana. Saunominen lieneekin ollut merkittävin tapa, joka on muokannut kansakuntaamme suhtautumaan avoimesti ja arkipäiväisesti alastomuuteen – olomuotoon, jota monessa muussa kulttuurissa kavahdetaan. Mainittakoon tässä yhteydessä, että sauna ja saunominen ovat asioita, joista en luopuisi mistään hinnasta. Alastomuuden harrastajia kutsutaan nudisteiksi, kun taas naturistille alastomuudessa on kyse elämäntavasta. Onkin hieman yllättävää, ettei saunojakansan luvatusta maasta juurikaan löydy leirintäaluetta tai varsinaista lomapaikkaa, missä alastomuudesta nauttiva matkailija voisi esiintyä ehdoitta aatamin tai eevan asussa. Olisiko Repoveden luonnonsuojelualue tekemässä tässä suhteessa poikkeusta, pohdin puuvajan edustaa katsoessani. Joku onnellinen (ja huomaavainen) retkeilijä oli selvästikin vapautunut puuvillaisista kahleista, jättämällä käytetyt alusvaatteensa perässään tulevien retkeilijöiden saataville. Saattoi hyvin olla, että samaiselta retkeilijältä oli jäänyt peräänsä myös tyhjä olutpullo ja käyttökelpoinen mato-onki. Jos jättää tavaroita luontoon, kuten tässä tapauksessa mato-ongen, niin olisi suotavaa ettei koukkua jätä paljaaksi niin, että sen saattaa metsäneläin suuhunsa laittaa. Mutta kuten sanotaan: yhden roska on toisen aarre. Kierrätystä ja kiertotaloutta siis parhaimmillaan?!

Tulitikkuleikkejä vai Ukko ylijumalan tekosia

Nuotiopaikalta lossille oli matkaa enää kilometri. Mikä parasta, matkaa tehdään pitkin rantaviivaa. Pimeä ei ollut vielä ehtinyt laskeutua vaikka hämärää olikin. Kapiavesi oli peilityyni, sen pinnan rikkoivat ainoastaan vesilinnut, jotka rauhaisella olemuksellaan ja iltapuuhillaan hellivät kaupunkilaisen sielua. Hieman ennen lossia oli edessä maisemanvaihdos. Tie vei hakkuuaukean keskelle. Tuuhean metsän tilalla oli nyt enää vain laajoja alueita kaadettua puuta. Mielen valtasi hämmennys, apeus ja suru. Miksi näin tehdään, miksi näin tapahtuu, pohdin mielessäni. Lähemmän tarkastelun perusteella ilmeni, että suuri osa puista oli kaadettu sahalla ja että osassa runkoja oli hiiltyneitä alueita, palojälkiä. Selityksen tälle antoi tien varrella oleva kyltti, jossa sanotaan, että luonnon kannalta metsäpalot ovat tärkeitä. Palamisen seurauksena puuhun sitoutuneet ravinteet päätyvät maaperään hedelmällisen tuhkan muodossa, mahdollistaen uuden ja rikkaamman elämän syntymisen. Ihminen on hyödyntänyt kaskeamista, eli puun polttamista, maanviljelyssä jo tuhansien vuosien ajan. Oliko Ukko ylijumala suuttunut jostakin, iskenyt kirveellään tai vasarallaan, sytyttäen metsäpalon? Oliko Hän tullut tästä katumapäälle ja langettanut metsän ylle sateen? Vai oliko tapahtunut alkujaankin ihmisen aikaansaannosta? En tiedä.

Tässä yhteydessä muistin, että Repoveden luonnonsuojelualue on siitä erikoinen kokonaisuus, että se jakautuu kahteen osaan: Repoveden kansallispuistoon ja Aarnikotkan metsän luonnonsuojelualueeseen, jonka omistaa metsäyhtiö UPM. Tämä kaadettu puusto on Aarnikotkan luonnonsuojelualueella olevaa, noin 50 vuotta vanhaa talousmetsää. Kaskeamisen ohella metsiin liittyy toinenkin tärkeä opetus, joka meidän suomalaisten tulee ottaa huomioon ennen kuin päätämme hyödyntää metsämme teollisuuden tarpeisiin; talousmetsä muuttuu luonnontilaiseksi hyvin hitaasti! Kestää satoja vuosia ennen kuin talousmetsä on saanut luonnontilaisen metsän piirteitä. Ikimetsät siis kunniaan!

Viimeinen annos menisi hihaan

Lossi odotti minua vastarannalla, noin sadan metrin etäisyydellä. Vaikka vaeltaminen olikin käynyt pääasiassa vain jalkojen ja selän päälle, niin täytyy myöntää, että käsivoimin salmen ylitse liikkuminen alkoi painaa koko kropassa. Mukavaa puuhaa kaikkinensa, sillä en ollutkaan aikaisemmin vastaavanlaista lossia käyttänyt.

Matkani lähtöpisteeseen, kansallispuiston portille, oli matkaa enää 600 metriä. Saavuttuani portille huomasin hymyileväni. En ainoastaan siksi että olin ehtinyt perille ennen pimeää, vaan siksi että olin ylittänyt itseni totaalisesti. Olin ollut vaeltamassa kymmenen tuntia, jonka aikana matkasin 23 kilometriä. Kello oli 21:25. Jäljellä oli vielä ajomatka Lahteen. Tulevana yönä nukuin 13 tuntia. Seuraavana aamuna olin onnellinen siitä, ettei minulla ollut krapulaa. Että olin valinnut päihtymisen luonnonmukaisella tavalla.

Kiitos että jaoitte kanssani tämän tarinan. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia kokemuksia.

nimmari

Teemu Häyrinen